Pääskyt

Täytyy heti sanoa, että olen surullinen ja tosi vihainen.

Meillä on pääskyperhe pesinyt laiturin alla. Jo vuosien ajan. Arvelenpa, että ovat samaa sukua  sukupolvien ketjussa.

Ovat hyväksyneet meidät lähelleen, ovat syöttäneet vaikka laiturilla on liikettä, oppineet luottamaan Sirkkalan asukkaisiin.

Viime viikolla iltaisin olen istuskellut ja seuraillut poikasten lentoharjoituksia. Suloista. Pääskyt palaavat pesäänsä vielä opittuaan lentämäänkin, lepäämään ja nukkumaan.

Nyt iltauinnilla huomasin, että pesä on kadonnut. Kokonaan kadonnut. Ei jäljen häivää.

Miten se on kadonnut? Onko se voinut pudota? Mutta se oli rakennettu rautapalkin päälle ja kestänyt kesän rynkytyksen, lasten laiturilta uimaan hyppimisen.

Kuka tämän on saanut aikaan, mitä on tapahtunut? Ja miksi ? Minulla on omat aavistukseni ja epäilykseni. Uumoiluni saavat minut kiehumaan raivosta.

Ja olen niin surullinen. Toivottavasti nuoret pääskyt, haarapääskyt, löytävät leposijan öiksi. Nyt kohtaavat lisää haastetta selviytymiseen, vaateita valmistautumiseen pitkään syyskesän muuttomatkaan !

Voi ihmistä, ihmisen surkeutta. Aina välillä tämä totaaliahdistus iskee. Kuinka vaikeaa lajillemme on rakastaa, arvostaa ja sietää luontoa, antaa tilaa omastaan, ei ainoastaan ihailla kun itselle sopii, kuinka vaikeaa on hyväksyä muunlajisia omalle reviirille, vaalia villiyttä hallitsemisen sijaan. 

Ymmärrän hyvin ihmistä, joka repeää. Repeää aktivismiin tai tuhoutuu ahdistukseensa, räjähtää tavalla tai toisella. Kun näkee ihmislajin olemuksen tietystä näkökulmasta toivoa ei ole. Ahdistavaa ja surullista.

Kiitos jos sinulta liikenee lohdutuksen sana.